Tallipäiväkirja

Päivämäärä: 14.4.2015

Laskettelin Neryn kanssa reipasta kevyttä ravia pitkin kelirikosta kärsivää kuoppaista ja kuraista kylätietämme. Tuulipuvunhousut eivät olleet parhaat mahdolliset ratsastushousut, ja takin alla minulla oli pelkkä pyjama. Lähtö oli ollut kiireinen, ja onneksi Nery oli sattunut olemaan tallipihalla juuri riisuttavana koulutreenien jälkeen. Ei muuta kuin satula uudelleen selkään, ja nainen ratsaille. Tallityttöni olivat onneksi tottuneet siihen, että saatoin rynnätä jostain, ja napata ponin, ja kadota paikalta. Samoin ponit: Nery ei pitänyt ylimääräisiä maastoraveja mitenkään kummallisina.

Geokätköily on hieno harrastus. Vähän niin kuin aarteenmetsästystä, etsitään maastosta vihjeiden ja koordinaattien perusteella purkki, ja kirjataan nimi sisällä olevaan lokikirjaan. Olin juuri edellisenä iltana liittynyt hälyytyspalveluun, joka ilmoittaisi minulle tekstiviestillä uusista kätköistä lähialueilla. Nyt sellainen hälytys oli tullut, joten olin samantien hypännyt vaatteisiini ja rynnännyt ulos. Aioin olla ensimmäinen kävijä kätköllä!

Tie kaarsi loivasti vasemmalle, ja vilkaisu puhelimen näytölle kertoi, että oli aika siirtyä tieltä metsään. Siirsin Neryn käyntiin, ja kannustin sen astelemaan loivan maantieojan yli. Onneksi tamma oli suht mutkaton maastossa, joten ylitys sujui hyvin, eikä tarvinnut käyttää kiertotietä. Metsästä löytyi nopeasti polku seurattavaksi, ja pian olin puhelimeni mukaan kätkön läheisyydessä. Ketään ei näkynyt! Sidoin tamman riimunnarulla puunoksaan, ja ryhdyin etsimään. Kivenkoloista ei löytynyt mitään, ja puunjuurakotkin tuottivat vesiperän. Yritin tiirailla ylöspäinkin vale-oksien tai puissa roikkuvan kätkön varalta, mutta sekään ei oikein tuottanut tulosta. Nery alkoi jo hermostua kykkimiseeni, ja nyki naruaan.

Päätin hetkeksi hengähtää ja istua lukemaan puhelimestani kätkön kuvausta ja mahdollisia vihjeitä. Samassa kuulin selkäni takaa epämääräistä kuopinaa, ja käännyin katsomaan Neryä. Se oli kuopinut kaviollaan puunkannon kumolleen, ja tuijotti minua kyllästyneenä. Nopea vilkaisu riitti kertomaan, että kyseessä oli valekanto. Jostain muualta paikalleen siirretty kanto, jonka alle purkki oli piilotettu. Kätköpurkki avautui helposti, ja pian nimeni koristi lokikirjaa. Kun sain kannon käännettyä oikeinpäin, käännyin rapsuttamaan Neryä korvan takaa. "Olisit heti sanonut jos kerran tiesit missä se on", mutisin, ja kiipesin takaisin ratsaille. Poistuessani metsästä meitä vastaan tuli pari muuta kätköilijää, joille pääsin kertomaan, että FTF, eli First To Find, eli ensimmäisen löytäjän titteli oli jo napattu ponini toimesta!

Päivämäärä: 13.4.2015

Kaunis aurinkoinen päivä, mitä nyt vähän tuulinen. Lämpötilakin kipusi yli kymmenen asteen, joten tunnelma oli suorastaan kesäinen. Mitä onnekas poninomistaja voi tehdä näin kauniilla säällä? No pestä ja korjata loimia, tietysti! Satulahuoneen pesukone jyrräsi minkä kerkesi, ja minä ravistelin kuivunutta rapaa irti vielä pesemättömistä loimista tallipihalla. Pyykkinaruilla roikkui jo useampi vastapesty loimi tuulessa keikkuen, ja saman verran oli vielä ravistettavana ja odottamassa pesuun pääsyä. Ompelukonetta en sentään ollut vielä raahannut esiin; palkeenkielien ja rispaantuneiden hihnojen korjaaminen saisi odottaa kunnes loimet olisivat kuivuneet.

Kenny tuijotteli touhujani tarhassaan vähän sen näköisenä, ettei tiennyt oliko loimienravistelusta lähtevä ääni pelottavaa vai ei. Olin seuraillut sen säpsähtelyä ja jännittynyttä tuijotusta sivusilmällä jo pidempään, pohtien pitäisikö se ottaa operaation ajaksi sisälle. En kuitenkaan ehtinyt tehdä asialle mitään, kun tuuli tarttui pihan toisella puolella olevaan talvivarastosta haettuun katokseen (miksei sitä oltu pultattu vielä maahan kiinni?), ja kiskaisi sen kumoon. En kerennyt kissaa sanoa, kun poni teki ratkaisunsa: liian pelottavaa! Kenny ryntäsi tarhansa naruaidoista läpi (miksi en vieläkään ollut saanut aikaisekis rakennuttaa putkitarhoja?) ja pinkoi päinvastaiseen suuntaan minusta ja tuulenriepottamasta muovikatoksesta. Siis suoraan kohti pyykkinaruja.. Yhdessä hetkessä kaikki narulla riippuvat loimet olivat maassa, ja pyykkinaruihin sotkeutuneen paniikissa pyörivän ponin jaloissa.

Kenny onneksi vapautui satimestaan itse, ja jatkoi matkaa, sillä sen lähelle meneminen vaikutti melko vaaralliselta sen potkiessa ja pyöriessä. Juuri kun sain karjaistua ”PONI IRTI!”, Kenny teki onneksi parhaan mahdollisen ratkaisun, ja pinkoi pää viidentenä jalkana talliin. Siihen mennessä, kun olin päässyt itse perässä, olivat tallitytöt jo saaneet sen karsinaansakin. Sinne se olisi kyllä pitänyt pistää jo ennen koko episodia... Minulle ei jäänyt enää muuta hommaa, kuin aidan korjaaminen, ja maahan tallottujen loimien uudelleen ravisteleminen, ja tuhojen tarkastaminen...

Päivämäärä: 29.3.2015

"Virvon varvon, tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks, vitsa sulle, palkka meille"

Kuultuani lorun ehkä kymmenettä kertaa, mietin jo vakavasti, että miksi suostuin koko hommaan. Naapurin mummelin ojentamaa palkkaporkkanaa mutustava Kenny taas näytti tyytyväiseltä. Kulkueessa mukana olevat lapset taas olivat ihan innoissaan. Kaksi niistä istui vanhan orin leveässä selässä, toinen pukeutuneena perinteisesti noidaksi ja toinen pääsiäispupuksi. Kolmas, niinikään noidaksi pukeutunut, talutti ponia yhdessä kanssani, ja neljäs merirosvoksi pukeutunut pikkupoika kulki vähän kauempana, sillä arasteli hieman ponia. Kenny yriti vähän väliä kurkotella tämän sinistä ämpäriä, joka muistuti ikävästi sen omaa ruokaämpäriä - pienemmässä koossa vain. Kirosin ties monennettako kertaa mielessäni sitä, että juuri sillä ponia pelkäävällä lapsella oli sininen ämpäri..

Kun meiltä oli vuokrattu poni ja taluttaja palmusunnuntaita varten, olin ajatellut kyseessä olevan joku talutusratsastustapahtuma. Sen sijaan olinkin päätynyt kiertämään taajamaa erään arkkitehdin lasten ja näiden kavereiden kanssa VIRPOMASSA! No, ponin läsnäolo lisäsi kummasti ihmisten anteliaisuutta. Lisäksi kierros kesti tuhottoman kauan (noh, arkkitehti maksaa...), sillä lähes joka talossa innostuttiin taputtelemaan ja palkitsemaan ponia. Kenny oli toki oikein tyytyväinen saamastaan huomiosta, mitä nyt alkoi jo ennakoida palkansaantia yrittämällä tyrkkiä virvottavaa henkilöä turvallaan jo kesken lorun. Minä taas tunsin oloni virpojana kovin epämukavaksi. Kyllä lapset nyt saavat kerjätä karkkia, mutta minä ja poni? Huhhuh. Laskin lasten vitsat varmaan kymmenettä kertaa, ja totesin helpotuksekseni, ettei niitä enää riittäisi kuin yhteen paikkaan.

Kun vihdoin sain lapset kotiinsa ja ponin tarhaansa, huokasin helpotuksesta. Mutta vain hetkellisesti. Samassa nimittäin huomasin, kuinka toisen naapurin pienet pääsiäisnoidat lähestyivät meitä uhkaavasti. En päässyt pakoonkaan, joten päivän kruunasi se, että jouduin myös itse virvotuksi. Niin, ja lorun kuultuaan Kenny juoksi aidan viereen, ja melkein varasti yhden pikkunoidan korin... Onneksi olin saanut aamupäiväisen virpomisseurueeni jäseniltä kiitokseksi vähän karkkia (epäilemättä sellaisia, joista eivät itse tykänneet), joten minulla oli taskussa jotain annettavaa. Virpojien lähdettyä pakenin sisätiloihin ja lukitsin oven. Ei enää yhtäkään pääsiäisnoitaa tänävuonna!

Päivämäärä: 14.3.2015

Täydellisesti muotoillut ruusupensaat kukkivat värikkäästi, ja nurmikko oli leikattu tuoksusta päätellen juuri hetki sitten. Pihan poikki vievä hiekkakäytävä näytti koskemattomalta ja tasaiselta, ja sitä reunustavat epämääräiset taideteokset, ja sen päässä seisova uusi jonkun huippusuunnittelijan suunnittelema omituisen näköinen suuri valkoinen rakennus loivat pihaan tietynlaisen tunnelman. Tunnelman viesti oli selkeä: mitä hittoa teen täällä lihavan vanhan russitamman kanssa? Mitä jos se pyöräyttää sontaläjän tälle hyvinhoidetulle hiekkatielle?

Paikka ei näyttänyt siltä, millaisina olin tottunut vanhainkoteja pitämään. Olihan se toki uusi: joku rikas entinen poliitikko oli yrittänyt paikata poliittisella urallaan tekemäänsä suurta möhläystä lahjoittamalla kunnalle rahat uuteen vanhustentaloon - olipa saanut vielä jopa jonkun arkkitehtituttavansa lahjoittamaan sille piirustuksetkin. Ja nyt minut oli kutsuttu tänne hulppeaan pytinkiin, ja tuomaan vanhusten taputeltavaksi poni. Vilkaisin narun päässä kulkevaa Avonleaa, joka haisteli ruusupuskaa epäilevästi. Se nyt vielä puuttuisi, että se söisi jotkut kalliit istutukset...

Ovesta astui (onneksi ihan tavallisen näköinen) vanhustenhoitaja, joka ohjasi minut takapihalle. Avonlea katsoi naurettavan näköistä suihkulähdettä, ja sitten kulman takaa näkyviin tullutta rollaattorien, pyörätuolien ja mummojen ja papparaisten riviä, ja tuhahti. Hetken jo pelkäsin, että se päättäisi lähteä livohkaan, mutta se onneksi jatkoi rauhallista kävelyään.

Ympäristöön kuulumattomuuden tunne onneksi katosi nopeasti vanhusten kerääntyessä ympärillemme. Avonlea sai leipää, sokeria ja porkkanaa, ja sitä kutsuttiin dementoituneiden toimesta milloin Pokuksi ja milloin Tähdeksi, mutta yhtäkaikki sen käynti tuntui piristävän tosi monen päivää. Avonlea nautti rapsutuksista, ja minä nautin siitä, että sain tuoda vanhusten elämänä jotain vaihtelua. Tämä pitää kyllä tehdä toistekin, totesin, ja lupasin ensikerralla tuoda kärrytkin, kun eräs kumarainen mies kyseli osaisiko noin pieni poni muka toimia aisojen välissä. Kerrassaan loistava päivä!

Ja tottakai tamma pyöräytti myös ne kikkarat hyvinhoidetulle pihalle vanhusten suureksi riemuksi, eikä kukaan tuntunut olevan pahoillaan. Edes se komea pensas, jonka juurelle ne lopulta siirrettiin.

Päivämäärä: 8.3.2015

Lyster oli vanha ori, ja verryttelyn tarpeesta sen todella näki. Kentän toisessa päässä tytöt treenasivat kahdella nuoremmalla tammalla jo täysillä, mutta Lyster oli edelleen melko jäykkä - vaikka olimme olleet verryttelemässä kentällä jo ennen tammojen saapumista. Rennot laukkaympyrät molempiin suuntiin kevyessä istunnassa helpottivat vähän, ja ponin askel alkoi pidetä. Taipumisesta ei silti oikein voinut puhua. Ulkona oli tietysti myös kylmää ja koleaa, ja varmasti tilanne paranisi kevättä kohden, mutta en silti voinut olla ajattelematta että tämä olisi Lystin viimeinen kevät.

Kevät toisi tullessaan esteratsastusjaoksen laatuarvostelun, jonne olin vielä Lystin päättänyt viedä. Onneksi näissä arvosteluissa hevosten käyttöominaisuudet arvioitiin vanhojen kisatulosten perusteella, ja rakennearvostelussa Lysti varmasti pärjäisi vielä hyvällä verryttelyllä. Hyppäämään ei sen kanssa enää ruvettaisi.

Kun Lysti vihdoin alkoi taipua kyljistään, tyydyin tekemään sen kanssa muutamat lyhyet avo- ja sulkutaivutukset, ja pari volttia ennen kuin annoin sille vapaat ohjat. Olin ratsastanut oria nyt jo viikon verran päivittäin, ja se oli joka kerta vähän parempi. Vapaapäivät jäykistivät sitä kohtuuttomasti, ja useamman päivän levon jäljiltä se vaikutti jopa liikkeiltään vähän epäpuhtaalta. Liikunta kuitenkin auttoi, ja ori tuntui tyytyväiseltä. Kun olin tyytyväinen ratsastukseen, poistuin kentältä pihatien suuntaan, metsälenkki tekisi hyvää. Valitettava totuus kuitenkin oli, että ei Lysti enää tästä nuortuisikaan. Taputin orin karvaista paksua kaulaa, ja tunsin itseni petturiksi pohtiessani, olisiko lopettaminen kesälaitumelle se paras vaihtoehto.

Päivämäärä: 8.3.2015

Kaunis kevätaurinko pilkisteli esiin puiden välistä, kun laukkasimme Avonlean kanssa pehmeää hiekkatietä rapa roiskuen. Peltolohkojen välisen tien päätyttyä pujahdimme pienelle, ja aivan yhtä kuraiselle, metsäpolulle, jossa jatkoimme reippaassa ravissa. Tallille ei ollut enää kovin pitkä matka, joten siirryimme lopulta käyntiin, ja haistelimme yhdessä keväisen metsän hieman multaisaa tuoksua. Avonlea puuskutti kevyesti, mutta asteli kuitenkin reippaasti eteenpäin. Vilkaisin sen kylkiä, ja omia jalkojani, ja totesin meidän molempien joutuvan pesulle tämän lenkin jälkeen.

Kevät toi mukanaan mutaa ja kuraa, ja jos maastolenkkiin kuuluu myös hieman soinen metsäpolku, ja pätkä ojanpohjalla kahluuta, näytimme ja haisimme molemmat melkoisilta suohirviöiltä kotiin päästyämme. Irvistin avatessani tallipihalla paksun mudan peittämän satulavyön. Irrotin sen molemmilta puolilta, ja jätin sen pihalle kuivumaan. Satulan lykkäsin tallityöntekijälle, joka oli juuri puhdistamassa toista satulaa oman lenkkinsä jälkeen. Hän irvisti, mutta kun totesin että "näkisitpä ponin", hän ei sanonut mitään, vaan otti satulan hoitaakseen. Kukaan ei tahtonut pestä Avonleaa.

Ei kai siinä muu auttaisi, kuin ottaa härkää sarvista. Avasin vesiletkun, ja annoin haalean veden valua tamman jaloille ja kyljille. Avonlea alkoi samantien steppailla edestakaisin, heitellä päätään ja tyrkkiä minua turvallaan. Se ei pelännyt letkua, vaan olisi piruvie halunnut leikkiä sillä. Meni ehkä minuutti, ja valuin yhtä paljon vettä kuin pestävä poni. Hampaat irvessä pesin vielä sätkivän ponin mahanalusen, ja annoin lopuksi tamman juoda vähän suoraan letkusta ennen kuin aloin viilata sitä kuivaksi. Kaunis ja lämmin kevätaurinko lakkasi kummasti lämmittämästä, kun märät vaatteet liimautuivat nahkaan...

Päivämäärä: 7.3.2015

Herätyskello soi aivan liian aikaisin. Viihdytin itseäni naamaani pestessäni laskemalla, montako tuntia olin saanut nukutuksi. Yö oli mennyt varsomiskameraa vahdatessa, ja yllätys yllätys "näillä hetkillä varsovalta" näyttänyt tamma oli aamulla ollut pirteä kuin peipponen - ilman varsaa. Valvominen ei siis jäisi tähän. Tosin rohkenin epäillä, ettäkö heräämisestäkään tulisi mitään: kahvi oli täysin loppu. Kieltäydyin menemästä tallihommiin ilman kahvia, joten puin vaatteet päälleni ja marssin autolle. Pikapyörähdys kaupassa piristäisi kummasti? Niin, paitsi jos auto ei lähde käyntiin. Kylmässä autossa istuessani ja avainta pyöritellessäni hoksasin tallipihalle saapuvan punaruskean hahmon: Mirka tuli juuri aamumaastolta Dörren kanssa.

Ei muuta kuin tuumasta toimeen. Jätin auton mököttämään paikalleen, ja juoksin tallitytön kiinni: ei aikaakaan, kun istuin leveässä poninselässä matkalla lähikauppaan. Dörre oli toiminnasta vähän kummissaan, mutta mukautuvana ja rentona kaverina se ei kyseenalaistanut turhaan, vaan lähti tarpomaan loskassa. Tarmokas ponikäynti herätteli minut vihdoin horroksestani, ja kun aurinkokin tuli pilven takaa esiin paistamaan keväisesti, olin oikein tyytyväinen.

Dörre nosti heti pyynnöstä ravin, ja kipitti rennosti eteenpäin kylätietä. Koska tie oli hiljainen, nostin hetken päästä vasemman laukan, nousin kevyeen istuntaan, ja annoin ponin venyttää askelta. Kun aloimme lähestyä isompaa tietä, siirsin ponin takaisin raviin. Autoista tai muusta liikenteestä ori ei ollut millänsäkään, mutta ehkä ei silti ollut järkevää laukata asvalttitien vartta. Lopulta tulimme kaupan pihaan, lykkäsin ohjat pihalla aamukaljojaan odottelevalle tutulle vanhalle hevosmiehelle ("On tää nykyynen Suamen laki kans sellanen.. Ku ei ennen yhreksää saa kaliaa ostaa!!"), ja kävin ostamassa sen pahuksen kahvipaketin.

Kotimatka sujui mukavasti, ja tallille päästyäni jäin harjailemaan ja rapsuttelemaan uljasta kaupparatsuani. Seuraavana työlistalla olisi tammapihaton siivoaminen... Entäs se kahvi? No, joskus reipas ulkoilu mukavan ponin kanssa virkistää paremmin!

Päivämäärä: 10.2.2015

Kevään ensimmäinen päivä. Aurinko paistoi täydeltä terältä ensimmäistä kertaa sitten syksyn, ja lämmitti mukavasti lumisen maiseman keskellä. Mitä kevään ensimmäinen päivä sitten tarkoittaa ponitallilla? No, pihatoissaan eläneet paksukarvaiset ponit muuttuvat yhtäkkiä räjähtäneen näköisiksi irtokarvakasoiksi. kevät oli tosiaan alkanut! Valitettavasti se alkoi kuitenkin liian aikaisin, sillä mielelläni olisin pitänyt paksun mutta siistin talvikarvan vielä hetken. Pihalle puomiin sitomani Dörre oli toki erittäin tyytyväinen perusteellisesta harjauksesta ja pitkällisestä rapsuttelusta, ja seisoi rennosti kaula pitkällä ylähuuli heiluen. Ankarasta työstäni huolimatta poni näytti yhä siltä, kuin ei olisi harjaa nähnytkään. Tällainen karvaotusko minun olisi viikonloppuna vietävä näyttelyihin?

Seisoin yhä mielessäni kiroillen ja karvaista ponia harjaten, kun Taina kaarsi pihaan punaisella corollallaan. "Arvaa mitä ostin!" hän hihkaisi heti minut huomattuaan. Taina oli ostanut hiihtoratsastusvaljaat. Katselin niitä hölmistyneenä, mutta Tainalla oli heti suunnitelma valmiina. "Mulla on lumilauta takakontissa, ja sullahan on tässä Dörre valmiina!". Katsoin paikallaan tyytyväisenä nuokkuvaa ponia, ja vilkaisin valjaita. No, maastoreippailulle me olimme kuitenkin menossa, joten samapa tuo? Ja Dörre oli ollut viimeaikoina aika rauhallinen, joten ehkei se räjähtäisi seinille, vaikka huomaisikin epämääräisen jumilaudan perässään.

Poni oli pikaisesti satuloitu ja valjastettu, ja kun Taina sai vielä otteen narusta, lähdimme rauhassa köpöttelemään kohti metsätietä. Alkuun Dörre vähän ihmetteli, mutta lopulta tyytyi kohtaloonsa, ja puksutteli kiltisti eteenpäin lumista tietä pitkin. Pienen ponin käynti on toki niin hidasta, että Taina teeskenteli haukottelevansa äänekkäästi takanamme, ja vilkuili teatraalisesti olematonta rannekelloaan aina kun vilkaisin taakseni. "Hei matelija, pistä vähän vauhtia!", hän naureskeli, ja tein työtä käskettyä: kannustin Dörren varoittamatta raviin, ja yhtäkkinen narun kiristyminen kiskaisi Tainan kumoon. Sadattelun ja nauruntyrskeen siivittämänä otimme pian uuden yrityksen, ja lopulta otimme myös pienen laukkaspurtin. Dörre tuntui reippaalta ja eteenpäinpyrkivältä, ja taipui hieman verryttyään mukavasti molempiin suuntiin. Lienee turha sanoa, ettei Taina innostunut meidän mutkittelusta, joka aiheutti narussa epämiellyttävää nykimistä. Tai ainakin kuvittelin sen olevan syynä hänen pyytäessään vaihtoa.

Kun olin saanut monot jalkaani ja laudan alleni, ja Taina kannusti Dörren reippaaseen laukkaan, huomasin kuitenkin ilmiselvän syyn: mokoma talvikarva! Laukkaavan ponin perässä liukuva lumilautailija sai paitsi lumikokkareita naamalleen, myös silmät ja suun täyteen poninkarvaa! Niitä sitten syljeskeltiinkin hampaankolosta loppuilta...

Päivämäärä: 1.2.2015

Avonlea jolkotteli kenttää ympäri kaula pitkällä, kaviot laahaten, juuri ja juuri raviksi kutsuttavassa askellajissa. Kaiken kaikkiaan se näytti unissakävelijältä lerppuvine korvineen, mutta sen selässä hytkyvä pikkutyttö oli riemuissaan. Hän hihkui kimakasti kentän laidalla seisovalle äidilleen, kuinka hän osaa ravata jo ihan itse, ja kuinka haluaa tästä lähtien ratsastaa aina vain tällä ponilla, ja joka päivä!

Avonlea ei ollut meillä yleensä lasten tunneilla, sillä se helposti ärsyyntyi nykivistä ohjista ja potkivista jaloista. Tänä keväänä suurin osa tammoista oli kuitenkin jo mammalomalla (Avonlea oli jäänyt tyhjäksi), ja oreilla oli vähän turhankin paljon kevättä rinnassa. Avonlea oli sitten loppujenlopuksi ollut se paras vaihtoehto - ja yllättävää kyllä, suoriutui siitä hyvin.

Yksi syy saattoi tietysti olla se, että pikkuratsastaja piti ohjat löysinä, eikä juuri edes antanut ponille pohkeita. Tamma jolkotteli lötköpötköraviaan kenttää ympäri kiltisti sen mukaan, mitä minä kentän laidalla huutelin, ja ratsastaja oli riemuissaan. Vanhemmiten Avonleasta oli myös tullut rauhallisempi ja laiskempi. Vaikkakin se edelleen osasi olla haastava, jos ratsastaja erehtyi vaatimaan enemmän, nykyään se pysyi paljon rauhallisempana.

Tunnin päätteeksi pikkuratsastaja sai ihan itse taluttaa tympääntyneen näköisen ratsunsa pihalle puomille, jossa ponilta riisuttiin sen varusteet. Lapsen ja ponin täysin päinvastaiset ilmeet olivat jokseenkin huvittavat, oi niitä aikoja kun itsekin olin ihan tohkeissani pelkästään ponin selkään pääsystä! Päätin sitten, että Avonleallekin pitää saada vähän nätimpi ilme naamalle, joten ojensin lapselle pienen porkkananpalan taskustani, ja katselin kuinka pienen ruskean ponin herpaantunut kiinnostus heräsi. Hetken lapsi ja poni olivat yhtä riemuissaan!

Päivämäärä: 1.12.2014

Jerobeam näytti hassulta harja sykeröillä, mutta en antanut sen häiritä. En myöskään harmistunut siitä, että kaksi viimeistä sykeröä olivat paljon pienempiä kuin muut (koska sykeröitä oli kaikkiaan tulossa parillinen määrä, kaikkihan tietävät että pariton määrä tuo onnea, joten jaoin viimeisen sykerön kahdeksi). Minun silmääni ori näytti hyvältä. Se kiilteli lihaksikkaana kevätauringossa (sietikin kiiltää sen kaiken puunaamisen jäljiltä jota olin suorittanut edellisen illan ja tämän aamun), ja näytti terveyden perikuvalta. Ei enää jälkeäkään sairaslomalla luisevaksi riutuneesta pahansisuisesta lihaksettomasta luuskasta.

Kuljetussuojat ja loimi vielä niskaan, ja poni autoon. Kaikki muut kisakamppeet oli jo pakattu edellisiltana valmiiksi, joten matka saattoi alkaa sujuvasti. Tulossa olivat nyt orin ensimmäiset kilpailut sitten kohtalokkaan kaatumisen. Ja koulukilpailut, vieläpä. Ne eivät koskaan olleet olleet Jerobeamin lempilaji, mutta ahkeran treenauksen myötä kaikki näytti hyvin positiiviselta. Estelaatuarvosteluhaaveet oli vaihdettu koululaatuarvosteluhaaveisiin!

Kisapaikalla ori toki tepasteli ja hypähteli narun päässä, mikä ei luvannut hyvää. Satuloin sen nopeasti, ja siirryin verryttelyalueelle. Kuten tavallista, ori otti kimmoketta kaikista muista ratsuista kentällä, mutta olin varautunut siihen. Meillä oli yllin kyllin aikaa verrytellä, ja muistuttaa mieleen että mitä oltiinkaan tekemässä. Olihan se vähän työn ja tuskan takana, mutta lopulta ori laski päänsä, ja alkoi asettua ja taipua sujuvasti. Uskalsin kokeilla paria laukkaympyrää, ja kun niistä selvittiin ilman hässeliä, olin jo innoissani. Tämä rauhoittuminen verryttelyssä oli jo puoli voittoa! Kun ratsastin kisaradalle, olin mielessäni jo voittanut. Ja miten siellä sitten kävi? Sijoituttiin neljänsiksi, ja parhaana poniratsukkona!

Päivämäärä: 25.11.2014

Lysti, minun ruma ankanpoikaseni, oli juuri tullut kotiin ponikantakirjatilaisuudesta kakkospalkinnon kanssa. Purin kuljetussuojia sen jaloista, ja suorastaan hehkuin tyytyväisyyttä. Kakkospalkittu kantakirjaori! En olisi tosiaankaan sitä uskonut Lystin syntyessä. Ori oli ollut tilausvarsa, jo syntyessään myyty toisen omistukseen. Sen emä oli toki oma hieno tammani, mutta isä oli vähän harvinaisempi tapaus. Aikanaan se oli ihan hieno, mutta nykyään sitä ei mainita juuri missään. Sittemmin Lystin omistaja oli kadonnut. En olisi edes tajunnut tätä, ellen olisi tajunnut että rekisteröity orivarsa oli siirretty kaikessa hiljaisuudessa minun nimiini.

Siitä alkoi minun ja Lystin yhteinen taival. En ollut tästä tiedosta aluksi kovin innoissani, mutta kun kerran ori oli minun nimissäni, niin tottakai halusin etsiä sen käsiini. Kun lopulta löysin laihan ja takkuisen, vähän ruunan näköisen otuksen vanhan tallin nurkasta, totesin että paras osoite olisi ollut teurastamo. Onneksi oli sunnuntai, joten vein orin ensin kotitalliin. Sitten lykkäsin lopetusta, "antaa sen nyt syödä laitumella ja lihoa ensin", ja lopulta oltiin tässä. Rumasta ankanpoikasesta oli kuoriutunut kantakirjaori.

En oikein osannut päättää, millä palkitsisin uljaan orhini (joka oli siirtynyt teurasjonosta yhtäkkiä hienoksi siitosponiksi), joten kärräsin sen nenän eteen nipun porkkanoita, harjasin sen huolellisesti (ikäänkuin se ei olisi juuri kantakirjatilaisuudesta tulleena jo valmiiksi kiiltänyt), ja päästin sen sitten irrottelemaan yhteen isommista pihatarhoista. Jo miehen ikään ehtineen oriherran riekkumista oli hieno seurata. Iän merkit toki vähän näkyivät, mutta toisaalta vanhan herran askelluksessa oli jotain kovin arvovaltaista.

Päivämäärä: 18.11.2014

Pimeä marraskuinen syysilta on omiaan pienelle juonittelulle. Cresendon Suvi oli kovasti pohtinut ponin ostoa, mutta jahkaillut kovin pitkään. Niinpä päätin avittaa häntä vähän päätöksessä. Sylvan oli varsonut muutamaa viikkoa aiemmin, ja Skye nimen saanut varsa sopisi talliin kuin nenä päähän. Se ei ollut ikinä matkustanut, ja kuljetuskoppi oli melkoisen jännittävä paikka. Onneksi Sylvan oli kuitenkin tottunut ja rauhallinen matkustaja, ja kun emä talutettiin koppiin, varsan oli tultava perässä, vaikka kuinka hirvitti. Kun kamppeet ja ponit oli saatu kyytiin, hurautin auton käyntiin ja lähdin tihkusateiseen yöhön pyyhkijät viuhtoen.

Ei mennyt kauaakaan kun kurvasin Cresendon pihatielle. Olin jo hyvissäajoin sammuttanut autosta valot, ja nyt sammutin moottorinkin. Tallilla ei näkynyt valoja, mikä oli oikein hyvä merkki. En silti uskaltanut ajaa pihaan asti, vaan otin tamman ja varsan ulos kopista tienvarressa, ja lähdin taluttamaan niitä tallia kohti.

Tallin ovi oli tietysti lukossa, mutta koska olin juuri käynyt varsa-ostoksilla, tiesin että ikkunat olivat helposti avattavissa. Sain sujautettua ikkunanraosta kättäni senverran, että sain lukon auki, ja kiipesin ikkunasta sisään. Sitten olikin lastenleikkiä avata ovi, ja napata ovenpieleen sidottu tamma sisälle varsoineen. En uskaltanut laittaa valoja päälle, joten etsin käsikopelolla etsimäni: tyhjän karsinan, josta olin juuri pari päivää sitten hakenut itselleni ponin. Se oli putsattu ja alusiakaan ei ollut, mutta lykkäsin tamman sinne silti. Sitten tajusin, että varsa oli kadonnut.

Kirosin mielessäni huonoa tuuriani, ja lähdin etsimässä hämärässä mokomaa karkuria. Tallin toisesta päästä kuului hörinää ja kiukkuista vingahtelua. Sinne siis. Ilmeisesti joku tallin asukki oli kuitenkin komentanut varsaparkaa sen verran kiukkuisesti, että lapselle tuli äitiä ikävä. Hapuillessani käytävässä ääntä kohti sainkin yhtäkkiä sylin täyteen kauhistunutta varsaa.

Kun lopulta sain keuhkot taas toimimaan töytäisyn jäljiltä, varsan oikeaan karsinaan emänsä kanssa, ja vielä alusia ja heiniäkin sopivan verran, saatoin huokaista helpotuksesta. Kaivoin taskustani valmiiksi kirjoitetun lapun, ja kiinnitin sen karsinan oveen:

"Skye on nyt tullut kotiin. Haen tamman vieroituksen jälkeen, ota sen ylläpitokulut vaikka maksuna varsasta!"

Olin jo tallin ovella, kun muistin vielä viimeisen silauksen. Kaivoin taskustani punaisen silkkinauhan, ja palasin hetkeksi karsinalle. Sitten saatoin lähteä hyvillä mielin kotiin. Suvi saattaisi ehkä yllättyä aamutallille tullessaan...

Päivämäärä: 14.10.2014

Millainen poni yrittää hypätä esteen yli, vaikka juuri ennen estettä kompastuu, ja ajautuu epätasapainossa ihan liian lähelle? No, tunnollinen ja ehkä vähän turhan innokas, sydämeltään esteponi. Yritystä seurannut kaatuminen ei edes näyttänyt erityisen pahalta, mutta esteenkappaleiden seasta pystyyn noussut totaalisen kolmijalkainen päätään riiputtava Jerobeam näytti sydäntä särkevältä. Sitä seuranneet klinikkareissut ja kuukausien sairaslomat olivat energisen ja kovapäisen orin kanssa yhtä helvettiä, ja vähällä oli ettei sitä lopetettu.. tai vähintään ruunattu.

Nyt oltiin kuitenkin klinikalla kuuntelemassa viimeistä tuomiota jalasta. Oliko se parantunut? Ainakin surkean pienessä tarhassaan ori oli esittänyt ihan tasapainoista ja puhdasta ravia, kun olin kauhistuneena katsellut vierestä. Yritin tulkita eläinlääkärin ilmettä tämän saapuessa tulosten kanssa luokseni. Taivutukset olivat olleet puhtaat, kaikki vaikutti hyvältä, mutta mitä sanoisivat jalan tutkimukset?

Tuomio oli sekä positiivinen, että surullinen: toipuu harrasteratsuksi, hypätä ei saa. Tulisieluinen esteponini oli hypännyt viimeiset hyppynsä. Haaveet esteratsastuslaatuarvostelusta romahtivat. Kouluratsuna pärjäisi hyvin, ainakin jalkojensa perusteella. Mutta entäs pään? Orin tulevaisuudensuunnitelmat menivät kertaheitolla täysin uusiksi, mutta saipahan sentään pitää henkensä.

Palasin kotiin terveen paperit saaneen kouluratsun kanssa, ja mietin jo kuumeisesti mikä olisi paras tapa aloitaa hieman lihaksettomaan kuntoon lomallaan päässeen orin treenaus. Vaikka sillä ei enää ikinä kilpailtaisi, niin jotain oli silti tehtävä. Jero oli luonteeltaan liian energinen vain tarhassaseisojaksi, ja pelkäsin sen riehuvan itsensä kappaleiksi päästessään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan isompaan tarhaan. Pian olin jo suunnitellutkin hyvän harjoitusohjelman, ja säälin mielessäni sitä tallityttöä joka nousisi orin selkään ensimmäisenä sitten kohtalokkaan kumoonratsastuksen..

Päivämäärä: 8.9.2014

Sitä voisi kuvitella, että lähes sadan jukuripäisen russiponin omistajana ja kasvattajana, ja päivittäin useampaa sellaista ratsastavana ja ajavana olisin oppinut jo selviämään yllätyksistä. Silti makasin kuraisen kentän pohjalla henkeäni haukkoen uljaan ratsuni laukatessa pois turpa maata viistäen ohjat vaarallisesti etujaloissa kieppuen. Kun Lysti huomasi kentän portin olevan tukevasti kiinni, se siirtyi raviin ja jolkotteli heinäpaaliesteen luokse. Sen samaisen esteen, joka juuri hetki sitten oli ollut niin hirvittävän pelottava, että sen edessä piti suorittaa täydellinen u-käännös. Pieni poni tekee muuten täyskäännöksen ihan pirun yllättäen ja nopeasti!

Kerättyäni kolhiintuneen egoni rippeet kuraisesta maasta, ja päästyäni jaloilleni, sain mokoman orin helposti kiinni heinäpaalin äärestä. Kiitin mielessäni esteen rakentajaa siitä hyvästä, ettei minun tarvinnut jahdata iloisesti poukkoilevaa russia ympäri kenttää. Sitten muistin, että mokoma este ylipäänsä oli syynä koko episodille, joten tyydyin tuhahtamaan ja nousemaan takaisin selkään.

Koetin katsella estettä kriittisesti. Mitä ihmettä lihava russi voisi pelätä HEINÄPAALIESTEESSÄ? Lysti nosti ravin pehmeästi, eikä vaikuttanut yhtäkkisestä spurtista loukkaantuneelta saati jännittyneeltä. Nostin uudestaan laukan, ja hyppäsin ensin kentän toisessa päädyssä olleen matalan okserin. Se sujui hyvin, joten käänsin ponin kohti hurjaa paalia, ja varauduin pikapiruetin uusintaan. Lyster loikkasi kuitenkin yli ilman minkäännäköistä venkoilua! En onnistunut keksimään syytä aiemmalle käytökselle, joten tyydyin kohauttamaan olkapäitäni ja ryhdyin suunnittelemaan seuraavaa suoritusta antaen orin samalla ravata rennosti. Ohittaessamme paaliesteen, satuin juuri huolimattomasti katselemaan takaviistoon ja arvioimaan reittiä kentän takakulman pystyesteelle, kun tuuli heilautti paaliesteen tolpan päässä kumollaan olevaa ämpäriä rahisten. Olin nanosekunnissa jälleen maistelemassa kentän pohjaa. Tällä kertaa tosin tiesin sentään syyn...

Päivämäärä: 31.8.2014

Katselin kentälle pystytettyä esterataa tyytyväisenä. 60cm sarjaeste kolmen laukka-askeleen välillä, ja siitä kaareva tie 80cm okserille. Olin itse pudonnut edellisellä viikolla melko pahasti polvelleni, joten jäin sivuun ja annoin Mirkan hoitaa tällä kertaa ratsastuksen. Hän oli vääntämässä koulua Jerobeamin kanssa kentän toisessa päädyssä, kun valmistelin esteitä. Polvea särki niin, että olin oikein tyytyväinen saatuani esteet kasaan, ja päästyäni istumaan kentän laidalle.

Jerobeam ja Mirka suorittivat parhaillaan lyhyen pohkeenväistön, ja jatkoivat sitten ympyrällä koottua laukkaa. Jerobeam oli esteiden läheisyydessä hieman vaikea saada taipumaan kyljistään, ja se kulki mielellään kaula jäykkänä jännittyneenä valmiina sinkoamaan. Määrätietoinen taivuttelu ja väistöt olivat saaneet kuitenkin orin lopulta laskeutumaan siistiin muotoon, ja polkemaan takajalat kauniisti alleen.

"Valmista on!", huikkasin ratsukolle, joka oli juuri siirtynyt käyntiin. Mirka katsasti esteet, ja tiesi kyllä mitä piti tehdä. Minun ei tarvinnut erikseen selittää, joten tyydyin vain katsomaan heidän ensimmäisiä verryttelyhyppyjään. Kun he lopulta siirtyivät varsinaiselle tehtävälle, Jerobeam oli jo ehtinyt kerätä jälleen pientä pöhköenergiaa. Ensimmäinen suoritus meni kuitenkin ihan hyvin, ja askeleet osuivat kohdalleen vaikka ori vähän turhan lähelle viimeistä estettä tulikin.

Toisella kierroksella Mirka selvästi yritti lyhentää orin askelta. Sarjan toisella osalla Jerobeam kuitenkin kiskaisi päätään, kompastui ja ryntäsi tasapainottomasti kohti viimeistä okseria ihan liian jyrkässä kulmassa. Ori lähes pysähtyi neliraajajarrutuksella esteen eteen, ja Mirkakin luuli sen kieltäytyvän, mutta niin vaan se sitten kuitenkin päätti hypätä - ja ratsukko päätyi esteen sekaan.

Juoksin kentälle kipeän polveni kanssa auttamaan. Mirka hyppäsi pystyyn ilmeisen vahingoittumattomana, ja Jerobeamkin ponkaisi jaloilleen nopeasti. Kaamea totuus kuitenkin paljastui nopeasti: ori ei varannut painoaan vasemmalle etujalalle ollenkaan, ja riiputti lähinnä päätään surkeana. Valitsin eläinlääkärin numeroa kännykkääni jo ennen kuin olin edes ehtinyt ponin luokse.

Päivämäärä: 8.8.2014

Kenny asteli mäntymetsässä reippaasti eteenpäin, kun minä vain nautiskelin tyytyväisenä kyydistä ja luonnosta. Hevosen selässä luonto tuntui paljon elävämmältä; hieman kauempana meitä kiinnostuneesti tuijotellut rusakkokin olisi kadonnut jo kauan ennen, kuin sen huomasin, jos olisin kävellyt metsässä omin jaloin. Normalisti olisimme pyörineet luontofiilistelylenkillä aika päämäärättömästi, mutta nyt meillä oli tavoite! Olin nimittäin huomannut, että joku oli asettanut metsäämme Geokätkön! Kätkön jättämiseen pitäisi kyllä pyytää maanomistajan lupa, mutta ehkä kätköttäjä oli ajatellut, etten panisi pahakseni. Olihan metsän toisessa päässä myös ihan itse asettamani kätkö.

En oikeastaan pahastunutkaan kätköstä, mutta kunhan olisin silti toivonut, että siihen olisi lupa kysytty. Kätkölle oli asetettu attribuutiksi "Horses", joten tietystihän se piti lähteä ponin kyydissä etsimään. Ohjasin Kennyä metsäpolkua pitkin kohti suurta kivimuodostelmaa seuraten puhelimessani olevaa kompassia. Pian se jo ilmoittikin minun olevan alle viiden metrin päässä kätköstä. En kuitenkaan ehtinyt edes ajatella ponin selästä nousemista, kun kivien välistä loikkasi esiin nuori nainen kirkkaansinisessä takissa. Istuin ponin selässä jo valmiiksi epätasapainossa löysin ohjin ja puhelin toisessa kädessä, joten Kennyn omaperäinen sivuloikka järjesti minut aika nopeasti maanpinnalle. Ohjat sentään pysyivät käsissä...

Kivien välistä ilmestynyt kätköilijä huomasi minut vasta kuullessaan kiroiluni, ja tuli tietysti pyytelemään anteeksi. Mitään ei kuitenkaan sattunut, joten en jaksanut alkaa äkäillä, vaan kävin myös itse kätköllä kirjoittamassa nimet logiin toisen kätköilijän pidellessä ponia. Kätkö oli oikein hienossa paikassa, ja kivasti toteutettu. Päätin kuitenkin kirjoittaa tallin seinälle sen summittaisen sijainnin, ettei kukaan muu enää joutuisi satunnaisen kätköilijän yllättämäksi.

Päivämäärä: 20.7.2014

Aamu valkeni harmaana, ja uhkaavan sateisena. Yön aikana ei ollut syntynyt yhtäkään varsaa. Yksi tamma vaikutti hieman levottomana aamukierrokseni aikana, mutta muuten... ei mitään. Vanhin pikkuvarsa olisi tänään sen ikäinen ja kuntoinen, että sen voisi laittaa jo laumaan myös yöksi emänsä kanssa. Karsina siis vapautuisi uudelle varsojalle. Ruokinta-aikaan kävin läpi myös ulkoilevat tamma, ja kaikki näytti olevan hyvin – paitsi ettei Neryä näkynyt yhtään missään. Normaalisti tamma oli ruokintapaikalla ensimmäisenä äkäilemässä kaikille.

Muu lauma jäi häärimään automaatin ympärille, kun lähdin tutkimaan laidunta riimunnarun kanssa. Ajattelin ensin ottavani myös kauraämpärin, mutta totesin sitten etten olisi päässyt mihinkään ämpärin houkutteleman tammalauman piirittämänä. Huutelin tammaa nimeltä, mutta mitään ei kuulunut. Kun pääsin laitumen mutkan taakse, näin kuitenkin punertavan läiskän metsän reunassa. Ponitamma seisoi pää alhaalla laitumen reunalla, eikä reagoinut huuteluihini.

Syy selvisi kun pääsin lähemmäs: tamma oli varsonut. En kuitenkaan ensialkuun nähnyt varsaa missään, kunnes älysin katsoa sinne, minne tamma herkeämättä tuijotti. Märkä, vastasyntynyt varsa makasi laitumen aidan takana olevassa kuivassa (onneksi) ojassa, eikä päässyt kuopasta omin voimin ylös. Mikä älykääpiö varsoo ojaan? No, ei auttanut kuin mennä nostamaan varsa itse jaloilleen. Kun lopulta sain sysittyä varsan ojasta ylös, ja ohjattua tissille, se jaksoi imeä jonkin verran ja kellahti sitten maahan nukkumaan. Jalat näyttivät olevan kunnossa, ja kyseessä oli kaunis tammavarsa. Heitin takkini sateessa tärisevän varsan päälle lämmikkeeksi. En voinut muuta kuin soittaa tallille, ja pyytää tuomaan tuttipullo väsähtäneelle varsalle. Jäisin laitumelle vahtimaan sen jaloillepääsyä, jotta saisimme sen talliin..

Päivämäärä: 19.7.2014

Varsomiskarsinat olivat täynnä. Kolme tammaa olivat jo reilusti yliajalla: kukaan kesän varsojista ei ollut varsonut ajoissa, ja ne muutamat varsalliset tammat olivat varsoneet niin lähiaikoina, ettei niitä oltu vielä yhdistetty laumaan. Niin, ja muutaman tamman lasketut ajat olivat vasta tulossa. Joo, joku joskus tallin rakentamisvaiheessa väitti, että varsomiskarsinoita on liikaa, mutta ei tullut sitten ajatelleeksi, että koko lauma päättää tietysti varsoa yhtäaikaa...

Tarkastin kaikki varsojat, ja totesin että ensi yönkään aikana tuskin tapahtuisi vielä mitään. Nery seisoi tallin käytävänä ihan omana hieman kärttyisenä itsenään, kun harjasin sitä ja tutkin samalla sen kuntoa. Se oli yksi niistä tammoista, jotka vasta odottivat varsomiskarsinavuoroaan. Se ei ainakaan näyttänyt mitään merkkiä varsomisista, joten päätin että se saa olla vielä ainakin tulevan yön ulkona. Sen jälkeen joku aiemmin varsoneista tammoista saisi jo painua varsansa kanssa ulos ja vapauttaa karsinan Nerylle. Sain harjailla tammaa ihan hyvän aikaa, sillä pihatossa mammalomalla elänyt tamma nautiskeli säännöllisesti kurakylpyjä, ja säännöllisen liikunnan loputtua loppui myös säännöllinen ja huolellinen harjaus. Harjakin oli täynnä takiaisia ja takkupaakkuja...

Kun lopulta sain Neryn inhimillisen näköiseksi, nappasin sen irti naruista, ja talutin sen takaisin laitumen porteille. Päästyään irti vanha tamma ryntäsi vapauteen railakasta pukkilaukkaa iso maha heiluen, joten totesin arvioni osuneen oikeaan: tuskinpa se nyt ainakaan hetkeen on varsomassa. Ja tietysti se suuntasi huolellisen harjauksen jälkeen suoraan pyörimään multaan, ja ravasi sitten reippaasti hirnuen laumansa luokse..